pupuja ja karhuja

Tänään aloitettiin aamu reippaalla metsälenkillä. Ilma oli ihan ok ja loppumatkasta aurinkokin paistoi. Emme ole vähään aikaan käyneet lähimetsässämme. Pidän enemmän kuljeskella metsässä talviaikaan, jolloin on kaunis valkoinen hanki ympärillä. Talven hyvä puoli myös on, että itikoita ja kasvillisuutta on vähemmän käärmeistä nyt puhumattakaan. En niin käärmeitä kylläkään kammoa, mutta tietenkin koirien puolesta pelkään. Talvella on myös kätevää seurata jäniksien jälkiä. Jos polullamme on paljon tuoreita jälkiä, niin yleensä vaihdan suuntaa. Tällä yritän minimoida kohtaamiset pupujen kanssa.

Kesällä pupujen liikkeitä on vaikeaa ennustaa. Tietenkin, jos tietää, että metsä kuhisee pupuja niin eihän siellä hirveästi kannata koiraa irti pitää. Tiedän, että metsässämme on pupuja, mutta lukumäärää on vaikea hahmottaa. Todella harvoin olen niihin törmännyt ja koskaan ei ole ollut koiraa mukana. Paitsi tänään!!!!Tai oikeastaan Hoikka sen löysi ja lähti perään. Aluksi kattelin tyytyväisenä, että onpa Hoikka piristynyt juoksun jälkeen, kun niin terhakkaasti juoksee ja loikkii pitkin puskia ja mättäitä. Samassa esiin ryntäsi pupu ja Tikkukin paineli perään. Huusin ja kiljuin kauhuissani koiria palaamaan, mutta eihän se mitään auttanut. Aina silloin tällöin koirat juoksivat esiiin ja taas katosivat ryteikköön. Näin silmissäni jo kauhukuvan, kuinka koirat juoksevat pois näkyvistä ja tulee kuoleman hiljaista. Jatkoin karjumista ja kohta koirat palasivatkin luokseni. Kehuin koiria valtavasti luoksetulosta ja huokaisin syvään helpotuksesta. Retki olisi voinut päätyä pahemminkin. Olin niin kiitollinen älykkäälle pupulle, joka osasi harhauttaa ja piiloutua. Kiitos pupu!!!Eihän noita hölmöjä enää kiinnostanut sitä etsiä, kun eivät nähneet. Laitoin koirat kiinni, koska en jaksanut toista sydäriä saman reissun aikana.

Jossain vaiheessa törmäsimme toiseen elävään, nimittäin ihmiseen, joka oli tullut poimimaan marjoja tai sieniä ainakin korista päätellen. Tämä hieman kypsempään ikään päässyt nainen kysyi minulta, että onko näkynyt karhuja? Olin ihan ihmeissäni; Karhua, täällä???Oli kuulemma pariviikkoa sitten ollut lähistöllä valtavia möyrimisen jälkiä sekä ulostekasoja, joita epäiltiin karhun jättämiksi. Yök. Vaikka karhu on upea eläin, niin pelkään niitä todella paljon. Nainen sanoi, että ei minulla kuulemma olisi mitään hätää, kun mukanani oli kaksi koiraa, jotka kyllä karkoittaisivat karhun muualle. En olisi siitä niin vakuuttunut. Ne varmaan karkaisivat, jos vapaana olisivat. Ei minun kohtalo niitä kiinostaisi. Nainen luotti kulkusien voimaan, joita roikkui korin kyljessä...No jooo....entisenä partiolaisena olen paljon metsässä kulkenut, mutta koskaan en ole mihinkään vaaralliseen elikkoon törmännyt. Ehkä sitä vanhmmiten tulee liian herkäksi. ..

ei kisoja!

Tylsääääää!!!!!

Hoikka ja Tikku eivät pääse kisaamaan sunnuntaina. Laitettiin koirat sijoituslähtöön, mutta muita osallistujia ei tullut ja kahden takia lähtöä ei järjestetä.......Onpa harmi ja tosi TYLSÄÄ.

Viikonloppuna täytyy sitten viihdyttää koiria muilla keinoilla....

Huomenna voisi tehdä piiiitkän metsälenkin ja ottaa kamerankin mukaan, jotta voisi tätäkin blogia koristella uusilla kuvilla. Täytyy sanoa, että olen jäänyt pikkuisen koukkuun tähän kirjoittamiseen...Vielä, kun keksisi jotain järkevää kirjoitettavaa....Aikaisemmin ajattelin, että mitä järkeä minun on kirjoittaa blogia, kun tuskin juttuni ketään kiinostaa. Mutta nyt olen tajunnut, että itseä varten tätä kirjoitetaan. On mahtava tallentaa nämäkin hetket koirien kanssa, joiden elämänkaari on kuitenkin ihmisiin verrattuna niin lyhyt. Liian lyhyt...Pikkuisen harmittaa, että Doran aikaan ei tullut kirjoitettua mitään...

No joo. Ylläoleva kuva on vuoden takaa ja olen jo unohtanut missä yhteydessä se on otettu. Tikku on välillä sellainen pelleilijä, että pakko räpsäistä kuva...

Sohva

Ylläoleva kuva on osittain lavastettu. Kuvan ottamista varten keräsin täytteet lattialta ja hain syyllisen paikalle. Aitoa ovat kuitenkin kuvan henkilöt; Tikku, sohva ja täytteet. Meidän sohva on jo vuosia näyttänyt pureskellulta ja möyhennetyltä. Käytnnössä siitä lähtien, kun Hoikka muutti taloon. Sohva on ommeltu kasaan pariinkin otteeseen, mutta aina joku reuna repsottaa, kiitos pienten karvaisten ja pitkäkuonoisten tuholaisten. Hoikka jätti sohvan rauhaan aikuiseksi kasvettuaan, mutta Tikku on sitkeästi jatkanut perinnettä. Jopa niin sitkeästi, että omistajat ovat nostaneet kädet pystyyn. Joka kerta kotiin saapuessa on jo itsestään selvää työntää muutama kourallinen täytettä takaisin sohvaan, ennen kuin siihen istuu. Jos vieraita tulee, peitetään revitty kohta kauniilla torkkupeitolla ja asetetaan tyyny päälle. En tiedä kuinka kauan vieraita kehtaa kutsua kyläilemään. Tähän asti en ole jaksanut asiaa paljon häpeillä. Mitään mieltä ei ole ostaa uutta sohvaa, koska todennäköisesti se kokisi yhtä tuskallisen kohtalon; elävältä syömisen.

Löysin yhden hyvän kuvan Dorasta ja oli pakko laittaa se esille. Kuvassa Dora on todella valppaan oloinen ja ikää on kuitenkin yli 11v. Dorasta ei ole paljon digikuvia, mutta paperiversiona löytyy monta sataa. Pentuna D oli niin ihanan näköinen, että ihmiset tulivat sitä kadun toiselta puolelta ihailemaan. Turkki oli kuin lampaanvillaa ja ilme suloisen pehmolelun.

Tuntuu kuin Doran kuolemasta/elämästä olisi ikuisuus aikaa, mutta ei siitä ole kuin 3,5 vuotta. Eihän se ole kuin hetki. Olin unohtanut, miten muhkea turkki Doralla oli viimeisinä vuosinaan. Turkin huono puoli oli, että karvanlähdön aikaan (joka oli 2 krt vuodessa) sitä todella lähti. Harjatessa karvaa saattoi kertyä monta muovipussillista ja seuraavana päivänä sama satsi. Sitä tosiaan riitti ja siitä määrästä olisi tehnyt monet rukkaset, jos vain olisi ollut kärsivällinen. Doran turkki tuoksui myös älyttömän hyvälle. Tuoksua on vaikea selittää, mutta en unohda sitä koskaan. Olen säästänyt muutaman tupsun Doran turkista, mutta tuoksu on jo niistä kadonnut...:(

No juu. Kohta varmaan blogin nimeksi pitäisi laittaa "Doran elämä":) Mutta jotenkin on ihana muistella Doraa, kun muistoja kertyi niin paljon. Tulen varmaan jatkossakin jatkamaan muisteluita...

Nyt parhaillaan ulkona sataa ja koirien lenkki saa siirtyä...En jaksa raahata perässäni koiria, joiden kuono osoittaa kohti kotiovea.

Harkat

Eilen olimme Tuomarinkartanolla harkoissa. Jouduttiin melko pitkään odottamaan omaa vuoroa, koska paikalle oli saapunut ihan kiitettävä määrä juoksutettavia. Oli monta koejuoksua ja myös niitä koiria, joiden mielestä oli kiva juosta omistajaa karkuun. Näiden karkulaisten kiinniottamisen seuraaminen on aika tuskaista katseltavaa, varsikinkin kun odottaa oman koiran kanssa omaa vuoroa radan tuntumassa. Karkulaiset ovat vielä niin ovelia, että päästävät omistajan ihan lähelle, mutta viimehetkellä väistävät kiinniottavaa kättä. Iloisena sitten haastavat emäntää tai isäntää leikkiin; ota kiinni jos saat. Hoikan kanssa ei juurikaan ole ongelmia, mutta Tikku huutaa kahelin lailla päästä radalle. Tikku täytyy nostaa syliin tai muuten huuto äityy kaameaksi kiljumiseksi.


Meillä koirat juoksivat samassa lähdössä ja ihan ok aikaan. Hoikka 18.8 ja Tikku 19. Tästä varmaan alkaa Hoikan alamäki, mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa. Kovin pulleaan kuntoon on mustavalkoinen päässyt, että kilojen karistaminen ei käy käden käänteessä. Kiiman aikana tuli vähän ylensyötettyä pentujen toivossa....



Tekstin alussa oleva kuva on otettu n kuukausi sitten. Siinä nautitaan kauniista kesäsäästä, jollaisia ei tainnut montaa suveemme mahtua. Kuvassa Hoikka yrittää saada Tikkua leikkimään, mutta Tikku suhtautuu äärimmäisellä varovaisuudella pyyntöön...ja en kyllä yhtään ihmettele :-)

Dora

Viimeaikoina olen paljon muistellut Doraa, joka oli ensimmäinen koirani. Luulen sen johtuvan siitä, että blogin kirjoittaminen on herättänyt mielensyöväireissä uinuvat vanhat muistot.

Dora oli huippuälykäs koira ja paimenkoiran vaistoillaan se luki emäntäänsä kuin avointa kirjaa. Dora oli myös älyttömän herkkä ja ehkä hieman arkakin uusia ihmisiä kohtaan. Doran kanssa tuli tehtyä läjäpäin virheitä, tein varmasti kaikki mahdolliset virheet, mitä pennun kanssa voi tehdä. Vahvistin omalla käytökselläni Doran epävarmoja puolia ja se myös näkyi sen olemuksessa. Mutta olin 15 vuotias ja Dora oli minun ensimmäinen koirani. Nyt en ikinä suosittelisi kenellekään ensimmäiseksi koiraksi Belgianpaimen koiraa, vaikka mielestäni sen parempaa ja hauskempaa rotua ei olekaan. Rotu on vain niin älyttömän vaativa ja älykäs, että omistajaltakin vaaditaan hieman enemmän.

Dorasta tuli minulle vuosien varrella älyttömän rakas ja siitä luopuminen oli todella vaikeaa. Surin Doran lähtöä todella pitkään. En ole aikoihin ajatellut Doraa mutta nyt kirjoittaessani huomaan, että en ole sitä kuitenkaan unohtanut. Kaivoin vanhoja valokuvia ja niitä katsoessa ikävä nosti päätään. Kyllä Doraa on edelleen ikävä, olen vain työntänyt muistot pois mielestä...Kuvaksi valitsin Doran viimeiseksi jääneen kuvan. Se on viimeiseltä päivältä. Kuvassa Dora on niin tarkkaavaisen oloinen ja paremman näköinen kun pitkiin aikoihin, vaikka oli jo todella sairas... Olen kuitenkin tyytyväinen ratkaisuun, että Dora sai lähteä vielä kun omat jalat kantoivat....Doran uurnaa en ole pystynyt hautaamaan, enkä varmasti koskaan sitä tee. Dora saa olla kotona.

Koska belgianpaimenkoira oli niin moni säikeinen rotu niin halusin seuraavaksi koiran, jolla on putkiaivot. Siksi kai päädyimme whippetteihin...Eihän ne mitään putkiaivoja ole, mutta joka tapauksessa kaukana paimenkoirista.....ja hyvä niin. Tuskin enää vaihdan rotua, ellei vahinko käy :)

Ensi viikonloppuna olisi taas kisoja tiedossa ja Hoikkakin palaa kilpakentille. Mitään odotuksia ei ole, otetaan kisat treenin kannalta.

Tikku

Välillä tuntuu, että koirakisoja on kesänaikana ollut vähän liikaakin. Mutta heti, kun yksikin kisa jää väliin, niin jo alkaa kova hinku taas kisaamaan.

Mitään varsinaista raportoitavaa radoilta ei ole, mutta ajattelin kirjoittaa muutaman sanasen Tikusta...

Tikku tuli meille kaksi vuotta sitten kesällä. Se oli laiskan pyöreä ja kaatui helposti kyljelleen, jos vähän edes hengitti kohti. Olemme sinänsä päässeet helpolla Tikun kouluttamisessa vaikka mitään varsinaisia temppuja se ei koskaan ole oppinut. Tikku ei koskaan ollut kovin riehakas koira kotioloissa, jos vaikka vertaa Hoikkaan, joka taas juoksi pitkin seiniä. Hoikka koulutti Tikusta rauhallisen sisätiloihin kontrolloimalla Tikun joka askelta. Hoikka myös auttoi Tikun pentuhampaita lähtemään pyörittämällä sitä pitkin lattioita niin että hampaat sinkoilivat ilmassa. Ensimmäisen vuoden aikana Tikku todella oppi kuka on kingi talossa ja naarmuilta ei aina voinut välttyä. Hoikan ansiota myös on, että Tikun kielestä on puolet halvaantunut.(Tosiasiassa syyllisiä ovat omistajat, jotka juoksuttivat ilman kuonokoppia).Sai Tikku joskus annettua Hoikalle takaisin, tosin vahingossa.

Tikku kävi Hoikan opissa kovan koulun, mutta pitää silti Hoikasta todella paljon. Hoikka on Tikun paras kaveri.

Tikun ensimmäinen ratakokeilu päättyi siihen, että pupun tullessa Tikku juoksi suoraan Hoikan luokse. Ajattelimme, että Tikusta ei tule ratakoiraa IKINÄ. Metsään meni se arvaus ja tällähetkellä Tikku on loistava ratakoira. Ei tosin kovin nopea eikä älykäs liioin, mutta juoksee puhtaasti ja omistaa todella voimakkaan vietin. Pupua tapetaan ja halaillaan vielä, kun muut ovat jo lähteneet. Tikun nopeudesta voi osin syyttää omistajia, jotka eivät ole ehkä kaikista ahkerimpia treenaajia. Mutta vaikka Tikkua nyt kovasti treenattaisiinkin, niin tuskin se tulee koskaan hätyyttelemään Suomen kärkijuoksijoita. Mutta eipä se ole pääasia. Pääasia on, että Tikku on terve ja onnellinen. Tietenkin sitä joka kerta ennen lähtöä toivoo, että Tikku olisi kaikista nopein, mutta ei se viimeinen sija nyt niin paha ole:D Sitä on niin iloinen, että Tikku nauttii juoksemisesta. On myös niin ihanaa, että Tikku saa kovaa kannustusta ja fanittamista, siitä huolimatta, vaikka on pikkuruinen rimpula. Joo Tikulla on tiettävästi yksi fani GRL-puolella:D (Jos omistajia ei lasketa)

Tikku herättää kotona todella paljon sympatioita. Se on kuin pikkuruinen lintunen käpertyessään pienelle kerälle ja työntäessään kuononsa kerän sisälle. Tikulla on myös kaksi pehmolelua, mitkä ovat sille kaikkikaikessa. Toinen on pieni pehmeä karvasydän ja toinen pehmokoira. Niitä se kirputtaa, hoitaa ja hieroo etutassuillaan. Näky on todella liikuttava.

Tulevaisuudelta toivon Tikulle paljon terveitä vuosia ja pitkää ikää.

Symbioosi

Meillä Janne ja Hoikka elävät symbioosissa. Siellä missä Janne siellä myös Hoikka. Sohvalla Hoikka makaa aina Jannen mahan päällä. Minä en kelpaa edes silloin kun Janne ei ole kotona. Silloin Hoikka makaa eteisessä ja odottaa Jannea.

Janne on ollut kohta kuukauden lomalla ja viettänyt paljon aikaa kotosalla koirien kanssa (sohvalla maaten ja urheilua katsellen). Kun tulen kotiin työpäivän jälkeen minua on vastassa vain yksi koira ja se on pääsääntöisesti aina Tikku. Hoikka löhöää Jannen mahan päällä. Ei puhettakaan, että se vaivautuisi minua ovelle tervehtimään. Ei edes häntä heilu.

Tänään teimme kokeen, jossa Janne tuli viereeni istumaan katsoessamme telkkaria ja jätti Hoikan yksin makaamaan toiselle sohvalle. Ei mennyt kauan, kun Hoikka tuli pyörimään eteemme piipittäen ja yritti tunkea väliimme. Häntä viuhtoi kovasti ja Hoikka katsoi anovasti Jannea suoraan silmiin. Hoikka sai komennon mennä muualle makaamaan ja hyvin loukkaantuneena tämän tekikin. Että näin meillä.

Tikku on aina kaikkien kaveri. Se tulee mielellään kaikkien viereen mutta on hyvin paljon oppinut myös oleilemaan itsekseen. Tämä johtuu siitä, että se on pienestä pitäen oppinut varomaan Hoikkaa. Tikku tietää, miten pysyä erossa hankaluuksista. Hoikka saa vapaasti hakea Tikulta kaikki purulelut pois tai tulla nukkumaan Tikun valitsemaan lepopaikkaan. Näin ei synny riitoja. Tikulle ei tulisi mieleenkään hakea Hoikalta mitään pois. Mutta vaikka tämä toimii sisällä, niin ulkona on eri säännöt. Siellä Tikku saa mielinmäärin haukkua Hoikkaa ja Hoikka ei korviaan lopsauta. Tikulla on vielä todella ärsyttävä ääni ja se jatkaa haukkumista vaikka kuinka kauan. Leikkisästi olemme sanoneet, että Tikku on varmasti haukkunut Hoikan jo kuuroksi.

Helpottaa...

Pahin ketutus alkaa jo helpottaa. Tietenkin harmittaa edelleen mutta se on ihan ok. Näille ei voi mitään. Näin jälkiviisaana on hyvä vetää analyyseja siitä, mikä oikeastaan meni vikaan ja pakkohan siitäkin on kirjoittaa muutama sana.

Koko kiiman aikana Hoikka ei vaikuttanut halukkaalta astumaan urosta. Oli jo päätetty, että H keinosiemennetään ja otetaan astutus ikäänkuin varmanpäälle. Hoikan proget nousivat ennätyshitaasti ja testi näytti alle viittä vielä, kun juoksun piti olla jo loppusuoralla. Koko ajan Hoikka yritti haluamattomuudellaan kertoa meille, ettei voi astua, koska päivä ei ole oikea. Todennäköisesti sellaista oikeaa päivää ei ollut koko juoksun aikana. Tietenkin halusimme yrittää, koska Hoikan pentuja odotettiin niin innolla. (tai ainakin minä odotin).

Lopputulos ei näin jälkikäteen ajateltuna ollut mikään yllätys.

Minulle kolahti parhaiten ultran tehneen ell lausahdus, että kaikista parasta on, jos astutus tapahtuu luomuna. Ja näinhän se on. Kyllä koirat itse "tietävät" milloin on oikea aika. Hoikka tiesi, ettei tämän juoksun aikana ole oikeaa aikaa.

Viime talvena, kun Hoikkaa yritettiin astuttaa ensimmäisen kerran niin Hoikka oli valmis hommaan. Ei pannut hanttiin ollenkaan. Tuolloin astutus kaatui teknisiin ongelmiin. Tietenkin olisi silloinkin pitänyt proget testauttaa. Ainakin näin jälkikäteen kiinnostaisi hirveästi.

Kirjoitin tuossa aikaisemmin, että kolmatta astutuskertaa ei tule, mutta nyt pidän vielä sen portin avoinna. Vielä hetken aikaa. Jos kolmas kerta tulee, niin sen olen nyt oppinut, että kuuntelen Hoikan viestejä tarkemmin. Jos ei ole halukas, niin ei yritetä väkisin. Mutta seuraavaan juoksuaikaan on puolivuotta aikaa. Mitä vaan voi tapahtua ja mieli muuttua vielä monta kertaa:D

Ei pentuja!

Otsikko kertoo jo varmaan kaiken, miten Hoikan astutuksessa kävi. Voi sitä pettymystä ja surua, mitä koettiin eläinlääkärissä tunti sitten. En pysty sitä sanoin kuvaamaan. No joo. Kolmatta yritystä ei tule, vaikka onhan se sääli olla astuttamasta noin hyvää juoksijaa.

Tikku osallistui sm-kisoihin sunnuntaina ja tuloksena e-finaalin voitto. Toisin sanoen koko kilpailun kolmanneksi viimeinen. Ihan hieno suoritus pienelle kielipuolelle rimppakintulle!!:-D

Ensiviikon grl-kisat jäävät Tikulta väliin kummipoikani rippijuhlien takia. Onhan se vähän harmi, mutta näistä kekkereistä ei oikein voi olla pois.

Hoikan kisakuntoon saaminen voi olla työn ja tuskan takana (tälle kaudelle). On koira päässyt veltostumaan "äitiysloman" aikana. Meillä Hoikan osalta katseet on suunnattu ensi kaudelle ja innolla odotamme, josko nyt Hoikka pääsee osoittamaan todelliset taitonsa. Alkukausi oli Hoikan osalta todella lupaava. On kyllä ihan erilaista alkaa treenata Hoikkaa, kun tietää, että mahdollisia kisakauden pilaajia on yksi vähemmän. Toisin sanoen Hoikan kauden pilaajat eli juoksuajat.

Toivon mukaan Tikkukin vähän vankistuu talven aikana ja kasvattaa taistelutahtoa radalle.